Ojitettujen soiden metsissä on puuta ja hakkuumahdollisuuksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Ojitettuja soita on koko Suomen metsäalasta keskimäärin neljännes, mutta esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla tuottavasta metsämaasta lähes puolet on turvemaita, joten niiden taloudellinen merkitys on suuri. Metsäteollisuuden uudet ja jo nykyisetkin investoinnit ovat lisäämässä painetta hakkuiden lisäämiseksi myös turvemailla. Turvemaiden kunnostusojitukset ja avohakkuut tehokkaine maanmuokkauksineen aiheuttavat kuitenkin vesistökuormitusta ja lisäävät välillisesti kasvihuonekaasupäästöjä. Yhtenä ratkaisumallina näihin ongelmiin on noussut esiin ns. jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmät.
Yhtenä ratkaisumallina näihin ongelmiin on noussut esiin ns. jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmät.
Luonnontilaiset suot ovat useimmiten liian märkiä, jotta tuottava metsänkasvatus onnistuisi. Metsäojituksella liiallinen märkyys on voitu poistaa ja niinpä ojitusalueillamme kasvaakin nyt puuta satoja miljoonia kuutiometrejä. Koska ojien kuivatusteho vähitellen heikkenee niiden umpeenkasvun ja mataloitumisen myötä, ojaverkostoa pitää kunnostaa tietyin väliajoin. Keskimäärin kunnostusojitus tehdään n. 30 vuoden välein ja perinteisesti kunnostusojituksissa on pyritty tehokkaaseen kuivatukseen mikä usein tarkoittaa isoja yli metrin syvyisiä ojia ja suhteellisen pientä sarkaleveyttä (40 metriä). Kunnostusojitus aiheuttaa kuitenkin vesiensuojelutoimista huolimatta merkittävää vesistökuormitusta ja isot ojat lisäävät kuormitusriskiä entisestään. Samalla tavalla turvemaiden metsänuudistaminen lisää kuormitusta. Tähän vaikuttavat hakkuun jälkeen voimakkaasti nouseva vedenpinta sekä pienentynyt pintakasvillisuuden ravinteidensitomiskyky, jolloin ravinteita huuhtoutuu veden mukana. Myös uudistamistoimia varten tehtävä voimakas maanpinnan käsittely lisää huuhtoumia.
Päästöjen vähentämiseksi kunnostusojituksiin ja avohakkuisiin perustuvalle metsänkasvatukselle etsitäänkin vaihtoehtoja. Soiden ennallistaminen on ollut paljon keskustelussa. Toisaalta päästöjä voidaan vähentää myös ns. jatkuvapeitteisillä metsänkäsittelymenetelmillä, joissa kunnostusojituksia, avohakkuita ja voimaperäisiä maanpinnan käsittelyjä ei tehdä. Minkälaisista menetelmistä on oikein kyse ja mikä merkitys näillä on metsänomistajalle metsätalouden harjoittajana?
Päästöjen vähentämiseksi kunnostusojituksiin ja avohakkuisiin perustuvalle metsänkasvatukselle etsitäänkin vaihtoehtoja.
Jatkuvapeitteisten metsänkasvatusmenetelmien pääajatus turvemailla on se, että kasvupaikalla ylläpidetään jatkuvasti sellaista puumäärää, että se kykenee haihdunnallaan ylläpitämään riittävää kuivatustilaa ilman kunnostusojituksia. Sopivalla puuston määrällä vedenpinta ei laskisi toisaalta liian syvälle eikä toisaalta nousisi liian korkealle. Tällaisia käsittelymenetelmiä ovat mm. poimintahakkuut, pienaukotukset (aukon koko alle 0,3 ha), kaistalehakkuut ja ylispuuhakkuut. Menetelmistä tarvitaan vielä lisää tutkimustietoa.
On kuitenkin monia perusteita sille, miksi menetelmät voisivat soveltua turvemaille ja jopa lisätä tulo- ja raaka-ainevirtoja suometsistä. Ensinnäkin suometsien puustoissa on jo ennestään erirakenteisuutta ja useimmat turvemaat uudistuvat luontaisesti helpommin kuin kivennäismaat. Hyödyntämiskelpoisia alikasvoksia on monilla turvemaan kasvupaikoilla myös runsaasti. Toiseksi, turvemailla jatkuvapeitteinen metsänkasvatus ei ole vain yksittäisten puiden harsintaa, vaan loppujen lopuksi varsin aktiivista metsänkäsittelyä, jossa puunkorjuun vaikeustaso ja korjuukertymät eivät välttämättä poikkea tavanomaisista harvennuksista. Osalla puustoista kiertoaika pitenee, mutta toisaalta hakkuukertojen väli voi olla tavanomaisia menetelmiä lyhyempi ja myös tukkisaanto voi olla suurempi. Metsänomistajien puunmyynti-into voi myös kasvaa ainakin niiden keskuudessa, jotka vierastavat voimaperäisiä käsittelyjä. Kolmanneksi, tärkeä näkökulma on suometsien käytön hyväksyttävyys. Jos uusilla metsänkäsittelymenetelmillä voidaan ratkaisevasti vähentää nykysuometsätalouden ympäristökuormaa, voidaan siten lisätä turvemaametsien metsätalouskäytön hyväksyttävyyttä.
Luonnonvarakeskus (Luke) on käynnistänyt hiljattain useita monivuotisia tutkimusprojekteja, kuten Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman laajan SOMPA-projektin, joissa tutkitaan uusien turvemaiden metsänhoitomenetelmien käyttökelpoisuutta moniulotteisesti eri näkökulmista haitallisten ympäristövaikutusten hillitsemiseksi. SOMPA-projektin puitteissa järjestetään 15.11. Oulun yliopistolla avoin työpaja, jonka tarkoitus on kerätä tutkimuksen ja tiedon levittämisen tueksi näkemyksiä, kokemuksia ja odotuksia yksityisiltä metsänomistajilta suometsien hoitoon esitettyjen uusien metsänkasvatusmenetelmien käyttökelpoisuudesta heidän omissa metsissään.
Turvemaiden jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmiin liittyy tällä hetkellä paljon odotuksia ja alustavat koetulokset vaikuttavat lupaavilta. Lopullisia vastauksia saadaan vielä odottaa, mutta joka tapauksessa uusien metsänkasvatusmenetelmien käytäntöön soveltamisessa tarvitaan kiinteää tutkimuksen, ammatillisten toimijoiden ja metsänomistajien yhteistyötä.