Miten tehokkaimpia turvepeltojen päästövähennyskeinoja voitaisiin edistää, että se olisi myös viljelijöille kannattavaa? Aiheesta keskusteltiin Oulussa 20.11.2019 SOMPA-hankkeen järjestämässä työpajassa, johon osallistui yhteensä 35 viljelijää ja sidosryhmien edustajaa. Työpajassa pohdittiin, millä ehdoilla viljelijät olisivat valmiita ottamaan tehokkaimpia ilmastoviisaita menetelmiä käyttöönsä, mikä siihen kannustaisi ja mitä ohjauskeinoja tarvittaisiin.
Ilmastoviisaista menetelmistä suosituimpia ja helpoimpia toteutettavia ovat kasvipeitteisyyden lisääminen ja muokkauksen vähentäminen sekä yksivuotisten kasvien viljelyn korvaaminen nurmiviljelyllä. Näitä menetelmiä kuitenkin huomattavasti tehokkaampia keinoja ovat säätösalaojitus, kosteikkoviljely ja peltojen metsitys tai ennallistaminen kosteikoksi, joiden toteuttaminen pienelläkin pinta-alalla voisi vähentää päästöjä huomattavasti. Esimerkiksi vain 20 000 hehtaarin alan ohjaaminen näihin käyttömuotoihin voisi vähentää maatalousmaiden hiilidioksidipäästöjä 10 prosenttia. Lisäksi tarvittaisiin keinoja vähentää uusien turvemaapeltojen raivaamista.
Uudet keinot kiinnostavat – talous huolettaa
Aktiiviviljelijöiden näkökulmasta säätösalaojitus ja mahdollisuus vedenpinnan nostoon voisi olla tehokas ja käyttökelpoinen menetelmä. Sen kannattavuus ei viljatilalla ole välttämättä kovin hyvä, vaikka säätösalaojituksen perustamiselle maksetaan jopa 40 prosentin investointitukea. Koska viljan viljelyn kannattavuus on heikentynyt viimeisen 10 vuoden aikana, säätösalaojituksen tulisi tuottaa merkittävä sadonlisä, jotta investointi tulisi markkinatuotoilla maksetuksi.
Karjatilalla säätösalaojitus voisi olla kannattavaa, jos se tuottaa merkittäviä hyötyjä koko tilan toiminnassa. Toimiva ja huolellisesti toteutettu säätösalaojitus parantaa veden saatavuutta kasveille kuivina vuosina, joka lisää satovarmuutta ja parantaa satoa. Säätösalaojituksen haasteita ovat pellon kaltevuus, ruosteen muodostus tai valtaojituksen huono kunto. On myös tapauskohtaista, kuinka suuren osan vuodesta vedenpinta voi olla korkealla ilman haittoja viljelylle.
Turvepellon muuttaminen kosteikoksi nähtiin parhaiten soveltuvana sellaisille viljelijöille, joilla ei ole tarvetta pitää kaikkia peltoja intensiivisessä tuotantokäytössä. Toisaalta kosteikkokäyttö sopisi kaukana sijaitseville peltolohkoille, joiden arvo viljelykäytössä on vähäinen. Aktiiviviljelijät haluavat kuitenkin useimmiten pitää kaikki lohkonsa viljelyssä ja pyrkivät usein myös kasvattamaan tilakokoa toiminnan jatkuvuuden varmistamiseksi. Huolena on myös, että turvemaan raivaamisen rajoittaminen ja turvemaapeltojen metsittämisen lisääminen heikentäisivät toiminnan taloudellista kannattavuutta.
Työpajassa kiinnostuttiin tilojen välisestä yhteistyöstä keinona vähentää päästöjä. Peltolohkojen nykyistä sujuvammilla vaihdoilla hyvin tuottavat pellot saataisiin aktiiviviljelijöiden käyttöön, kun taas huonommin tuottavat pellot siirrettäisiin kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen. Tällöin myös vältettäisiin uusien turvepeltojen raivaamista. Lisäksi voitaisiin muodostaa suurempia peltokokonaisuuksia ja vähentää liikkumisen tarvetta. Voitaisiin esimerkiksi perustaa kunta- tai maakuntakohtaisia lohkopörssejä, joiden kautta tilat voisivat yhteistyössä toistensa kanssa hoitaa peltolohkojen vaihtoja kevyillä toimintatavoilla ilman raskaita tilusjärjestelyjä.
Millainen olisi hyvä tukijärjestelmä?
Millaisella tukijärjestelmällä kannustettaisiin päästövähennyksiin turvemailta? Yksi mahdollisuus olisi ohjata peltotuet vain aktiivitiloille ja niillä tiloilla, joilla pellot ovat vajaakäytössä, keskityttäisiin hiilensidontaan, jolle voisi olla oma tukensa. Viljelijöitä tulisi kannustaa heikkotuottoisten tai vesitaloudeltaan huonojen peltojen metsittämiseen tai muuttamiseen kosteikoiksi, sillä tämä tuottaisi merkittäviä päästövähennyksiä hehtaaria kohden. Esimerkiksi metsityksestä voitaisiin maksaa tuntuva kertakorvaus. Näissä yhteyksissä on erityisesti vältettävä tilanteita, joissa alueen peltopinta-ala pieneneminen metsittämisen tai kosteikoksi muuttamisen vuoksi johtaa uuden peltopinta-alan raivaamiseen.
Tukijärjestelmän osalta nousi esille kysymys, mistä rahat otetaan. Hyvienkin uusien tukien osalta viljelijöiden huolena on se, että raha on pois muista tuista. Hiilikompensaatiot voisivat olla yksi vastaus tähän haasteeseen. Silloin uutta rahaa voitaisiin saada yksityisiltä henkilöiltä ja yrityksiltä, jotka haluavat kompensoida omia päästöjään. Tällöin olisi erityisen tärkeää saada luotettavia laskelmia kunkin menetelmän avulla saavutettavista päästövähennyksistä. Samoin päästöjen vähentämiseksi tehdyn työn oikeanlainen toteuttaminen tulee määritellä ja todentaa.
Monet osallistujat painottivat turvemaapellon määritelmän tarkkuutta ja yksiselitteisyyttä, jos tukia tai korvauksia alettaisiin maksaa sen perusteella. Haasteena on esimerkiksi, että pelloilla turve voi olla pieninä kaistaleina lohkojen sisällä. Tukijärjestelmän piiriin kannattaisi hyväksyä vain lohkot, joiden alasta suurin osa on turvetta. Jotta tukijärjestelmä olisi oikeudenmukainen, pitää turvemaan määritelmän olla selvä sekä maanviljelijöille että viranomaisille. Selkeintä on määritellä tähän luokkaan vain maa-alat, joissa on vähintään 30 cm turpeeksi luokiteltavaa kerrosta ja jättää jo multamaiksi muuttuneet pellot ulkopuolelle.
Tarvitaan kannustimia ja nykyisten tukiehtojen uudelleenarviointia
Turvepelloilta on mahdollista saada hehtaaria kohden merkittäviä päästövähennyksiä kohtuuhintaan. Pinta-alakohtaiset päästövähennykset ovat isoja, jopa 10–30 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuodessa, joten päästövähennyskustannus voi olla turvemailla merkittävästi alhaisempi kuin monilla muilla sektoreilla (esim. päästöoikeuden hinta päästökauppasektorilla on noin 20 eur/tonni CO2-ekv.). Näin on etenkin, jos peltoa ei välttämättä tarvita maatalouskäytössä, ja metsittäminen tai kosteikon perustaminen onnistuu kohtuullisella vaivalla ja kustannuksilla.
Päästövähennysten tuottaminen turvemailla tulisikin nähdä mahdollisuutena. Kannustinjärjestelmä ei ole kuitenkaan helppo toteuttaa, vaan tarvitaan reiluiksi koettuja pelisääntöjä, toimien todentamista, neuvontaa ja ennen kaikkea resursseja. Viljelijöiden mielestä on tärkeää, etteivät päästövähennysten kannustimet heikennä ruuantuotannon kannustimia, joita tulisi saada markkinakelpoisten maataloustuotteiden tuottamisesta, eikä peltojen pitämisestä viljelykunnossa maataloustukien saamiseksi. Maataloustukien menettämisen pelko jarruttaa myös turvemaiden päästövähennyksiä metsityksen ja kosteikkojen osalta. Asetelman muuttamiseksi tarvitaan uudenlaisia kannustimia päästövähennysten tuottamiseen sekä osin nykyisten tukiehtojen uudelleenarviointia.