Kontaminantit ovat yhdisteitä, joita ei ole lisätty elintarvikkeisiin tarkoituksella, mutta joita niissä voi kuitenkin esiintyä esimerkiksi elintarvikkeiden valmistusprosessien tai ympäristön saastumisen seurauksena. Kontaminanttien esiintymistä elintarvikkeissa ei yleensä voida täydellisesti estää. EU-asetuksessa (EY N:o 1881/2006) muutoksineen on asetettu tiettyjen kontaminanttien lainsäädännölliset enimmäismäärät. Mikäli enimmäismäärät ylittyvät, raaka-aineita tai tuotteita ei saa saattaa markkinoille eikä käyttää elintarvikkeen ainesosana.
Kalaa koskevat enimmäismäärät on asetettu ympäristöperäisille kontaminanteille, dioksiineille ja PCB-yhdisteille sekä raskasmetalleille (kadmium, elohopea ja lyijy). Lisäksi enimmäismäärät on asetettu prosessikontaminanteille kuten PAH-yhdisteille savustetun kalan ja kalastustuotteiden yhteydessä.
Huonosti hajoavat ja biokertyvät yhdisteet kasaantuvat ravintoketjujen huipulle. Dioksiinit ja PCB-yhdisteet ovat peräisin teollisuustoiminnasta, ne ovat pysyviä rasvaliukoisia yhdisteitä, jotka kertyvät erityisesti rasvaisiin kalalajeihin. Tietyissä Itämeren alueen luonnonvaraisissa kaloissa, kuten lohessa ja silakassa, esiintyy lainsäädännölliset enimmäismäärät ylittäviä pitoisuuksia dioksiineja ja PCB-yhdisteitä. Pysyvällä poikkeusluvalla näiden kalalajien ja niistä valmistettujen tuotteiden saattaminen markkinoille on sallittu ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa – lohen myös Latviassa.
Monien ympäristömyrkkyjen valmistusta, käyttöä, muodostumista ja kulkeutumista ympäristöön on rajoitettu kansainvälisten sopimusten ja erilaisten teknisten ratkaisujen avulla. Siksi niiden pitoisuudet ympäristössä ovat pienentyneet selvästi ja jatkavat vähenemistään myös tulevaisuudessa. Kotimaisten kalojen ympäristömyrkkypitoisuuksien väheneminen on huomattu muun muassa EU-kalat I (2001–2002)[1] ja II -hankkeissa (2009–2010).[2] Vuosina 2016-2018 toteutettava EU-kalat III -hanke täydentää aiempien hankkeiden tuottamia tietoja kotimaisen kalan ympäristömyrkyistä.[3]
Lohen dioksiini- ja PCB-pitoisuudet Itämerellä
Lähde: EU-kalat III hanke, Linkki tiedotteeseen
EU-kalat III -hankkeen ensimmäisten julkaistujen tulosten mukaan dioksiinien ja PCB-yhdisteiden pitoisuudet ovat pienentyneet lohissa lähes puoleen vuoden 2002 eli EU-kalat I -hankkeessa mitatuista pitoisuuksista. Vähenemä oli 27 prosenttia vuodesta 2002 vuoteen 2009 ja tästä edelleen 24 prosenttia vuoteen 2017. Käynnissä olevassa EU-kalat III -hankkeessa tehdään lähes tuhannesta kalasta 115 kokoomanäytettä, joista on tähän mennessä analysoitu noin 90 %. Lohet pyydettiin vuoden 2016 touko-kesäkuussa. Muista kalalajeista tutkimukset ovat vielä kesken.[4]
Lohen dioksiinipitoisuudet ovat pienentyneet, mutta ne ovat edelleen EU:n asettamia lainsäädännöllisiä enimmäispitoisuuksia suurempia. EU:n asetuksen mukaan ihmisravinnoksi käytettävässä kalassa saa dioksiini- ja PCB-yhdisteitä olla yhteensä enintään 6,5 pikogrammaa toksisuusekvivalenttia (TEQ)/gramma kalan tuorepainoa. Analysoiduissa kahdeksassa kolmen yksilön lohinäytteessä nämä pitoisuudet olivat 6,5–10,1 pikogrammaa TEQ/gramma tuorepainoa. Toisen merivuoden lohelle laskettuna dioksiinien ja PCB-yhdisteiden summa on keskimäärin 8,4 pikogrammaa TEQ/gramma tuorepainoa.
Sisävesien kaloissa, kuten muikussa, ja Itämeren vähärasvaisissa kaloissa ei ole suuria PCB- ja dioksiinipitoisuuksia, sillä orgaaniset halogeeniyhdisteet kertyvät lähinnä Itämeren rasvaisiin kaloihin.
Ympäristömyrkyt heikentävät ainoastaan joidenkin kalalajien arvoa ihmisravintona ja rehun raaka-aineena. Kohonneita elohopean pitoisuuksia on havaittu etenkin Etelä-, Keski- ja Itä-Suomen ruskeavetisten metsäjärvien petokaloissa. Metyylielohopea ja Cesium-137 kerääntyvät järvien petokaloihin (hauki, ahven, kuha, made). Mitä iäkkäämpi kala, sitä enemmän se on ehtinyt kerätä vierasaineita. Samalla kun välttää järvien isojen petokalojen syöntiä, välttää sekä elohopean että radioaktiivisen cesiumin kertymistä elimistöön.[5]
Suomessa on myös hyvin paljon täysin turvallista kalaa, useimmissa sisävesien kalalajeista ympäristömyrkkypitoisuudet ovat pieniä. Lisäksi suurimmassa osassa tutkituista Itämeren kalalajeista mm. muikku, kuore, särki, ahven, hauki, kuha, siika, lahna ja made dioksiini- ja PCB-pitoisuudet ovat pieniä.
Kala on erinomainen proteiinin ja hyvien omega-3 -rasvahappojen lähde, ja elintarvikeviranomaisten kanta on, että kalan käyttöä elintarvikkeena tulisi yleisesti lisätä. Eviran antamat – erityisesti nk. herkkiä kuluttajaryhmiä koskevat – turvallisen käytön ohjeet[6] on kuitenkin syytä ottaa huomioon. Itämeren rasvaistenkin kalojen syönnin terveyshyödyt, etenkin keski-iän ylittäneelle väestölle, painavat vaakakupissa enemmän kuin kalasta mahdollisesti saatavien ympäristömyrkkyjen haitat.[7][8] Niin Itämeren kuin järvienkin kaloissa on useita lajeja, joissa ympäristömyrkkypitoisuudet ovat hyvinkin pienet ja niiden käyttöä elintarvikkeena pitäisi tehostaa.
Alaviitteet
[1] EU Kalat I, Loppuraportti
[2] Hallikainen, A., Airaksinen, R., Rantakokko, P., Koponen, J., Mannio, J., Vuorinen, P., Jääskeläinen, T., Kiviranta H. (2011) Itämeren kalan ja muun kotimaisen kalan ympäristömyrkyt: PCDD/F-, PCB-, PBDE-, PFC- ja OT-yhdisteet, Eviran tutkimuksia 2/2011, 101 sivua, Linkki julkaisuun
[3] EU Kalat III Hankesivu
[4] EU Kalat III tiedote – Itämeren lohen dioksiinipitoisuudet ovat pienentyneet huomattavasti 2000 luvulla, Linkki tiedotteeseen
[5] Evira – Metyylielohopea ja Cesium-137 sisävesien kaloissa, Linkki sivuun
[6] Evira – Kalan syöntisuositukset, Linkki sivuun
[7] Luke – Kalat ja ympäristömyrkyt, Linkki sivuun
[8] Evira – Itämeren silakka ravintona – Hyöty-haitta -analyysi, Linkki raporttiin
Yläreunan kuva: Jari Setälä