UPM on päättänyt, että reheviä, aikoinaan ojitettuja korpikuusikkoja ei hakata enää kokonaan, vaan sen verran, että metsä uusiutuu itsestään. Tornatorilla avohakkuita vähennetään Itä- ja Pohjois-Suomen karuilla rämesoilla. Syyt rajuun muutokseen ovat raha ja ilmastonmuutos.

Tällainen on rehevä korpi. Kuusten joukosta nousee jokunen hieskoivu. Kostea maa on karhun-, seinä- ja kynsisammalten peitossa. Siellä täällä kasvaa käenkaalta, heiniä ja erilaisia sanikkaisia, kuten riidenliekoa, hiirenporrasta ja korpi-imarretta.

Metsäyhtiö UPM:lle kuuluva metsä on Janakkalassa Harvialan kartanon vanhoilla mailla.

Tässä metsässä, tai muissakaan UPM:n omistamissa rehevissä ojitetuissa korvissa, ei tästä syksystä lähtien tehdä enää lainkaan avohakkuita. Metsän hoito perustuu jatkossa niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Päätös koskee noin 6:ta tai 7:ää prosenttia yhtiön omistamista metsistä.

Toinen suuri metsänomistaja Tornator on päätynyt vastikään samaan ratkaisuun osalla rämesoistaan. Ja vastaavaa toimintatapaa suosittelee yhä useammin osakkailleen myös esimerkiksi Metsä Group.

Metsäyhtiöt ovat siis tekemässä nopean suunnanmuutoksen jatkuvan kasvatuksen suuntaan, vaikka käsite on tuntunut olevan monelle metsäjohtajalle lähinnä kirosana.

Mistä muutos johtuu?

Sen ymmärtämiseksi pitää ymmärtää, että metsiä on monenlaisia.

Aikanaan Janakkalan korpi oli kituliaasti kuusta ja hieskoivua kasvavaa suota.

Mutta kuten monet muutkin rehevät ja ravinteikkaat suot, silloinen omistaja eli Rosenlew-yhtiö ojitti sen joskus 1960- tai 1970-luvulla. Ojituksen uskottiin edistävän metsän kasvua, minkä se tekikin.

Samassa yhteydessä suon puusto todennäköisesti kaadettiin. Ojituksen jälkeen vedenpinnan taso laski ja alueen valtasi koivikko.

”Täällä on luultavasti tehty jossain vaiheessa verhopuuhakkuu, eli hieskoivut on kaadettu ja niiden varjossa kasvaneet kuuset on jätetty kasvamaan”, metsäasiantuntija Mikko Pirilä sanoo.

Metsän historia on valistuneen arvauksen varassa, koska vanhoja metsänhoitosuunnitelmia ei ole tallessa.

Kaksi vuotta sitten korpimetsän puusto tuli korjuuikään. Normaalisti se olisi tarkoittanut, että lähes kaikki puut olisi kaadettu, sammaloituneet ojat olisi kaivettu auki, maanpinta olisi mätästetty ja mättäille olisi istutettu uudet kuusentaimet.

Näin ei kuitenkaan menetelty. Tässä korvessa päätettiin kokeilla jo silloin jatkuvaa kasvatusta tai ”eri-ikäisrakenteista kasvatusta”, niin kuin UPM haluaa toimintamallia kutsua.

Se tarkoittaa, että vain järeimpiä ja liian tiheästi kasvavia puita korjattiin niin sanotulla poimintahakkuulla ja metsän annetaan nyt uusiutua itsestään.

Suomen maapinta-alasta noin kolmasosa on suota. Talousmetsistä noin viidesosa on turvemaita eli ojitettua tai ojittamatonta suota.

Suot saatiin kasvamaan kunnolla puuta, kun ne ojitettiin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, usein valtion rahallisella tuella. Kaikista Suomen soista puolet on ojitettu maa- ja metsätalouden käyttöön.

Ojituksia tehtiin innokkaasti vielä 1980-luvullakin. Nykyään ojittamattomat korpisuot on lailla suojeltu.

Ojitus on aiheuttanut monenlaista riesaa. Ojien vesi päätyy järviin, joihin kulkeutuu veden mukana ravinteita ja humusta. Ojitusvedet ovat rehevöittäneet ja tummentaneet monen puron, joen ja järven vedet.

UPM:nkin korpisuon vedet on johdettu kokoomaojaan, joka laskee läheiseen Sääjärveen.

Kymmenen viime vuoden aikana on paljastunut vielä hankalampi murhe. Tutkimusten mukaan ojitetut suot päästävät ilmaan erityisen paljon hiilidioksidia ja toista kasvihuonekaasua typpioksiduulia.

Kun turve ojituksen seurauksena kuivuu, se saa happea, alkaa lahota ja tuottaa päästöjä.

Jatkuvasta kasvatuksesta toivotaan ratkaisua sekä vesistö- että päästöongelmiin.

Puut ovat nimittäin tärkeitä suon vedenpinnan sääntelyssä. Nykytiedon mukaan noin 120 kuutiota puuta hehtaarilla riittää haihduttamaan niin paljon vettä, että ojitetun suon pohjaveden pinta pysyy suurin piirtein vakaana noin 30–40 senttiä maanpinnan tason alapuolella.

Jos kaikki puut hakataan, vedenpinta nousee. Vuosien mittaan sammaloituneet ja tukkiutuneet ojat on siis kaivettava auki, jos maalla halutaan vielä kasvattaa puuta. Kunnostetusta ojasta ravinteet ja humus lähtevät taas liikkeelle.

Vedenpinnan nousu aiheuttaa myös uuden ongelman.

Veden alle jäävä turve alkaa hajota muun muassa metaaniksi, joka on hiilidioksidia paljon voimakkaampi kasvihuonekaasu. Tosin metaani hajoaa ilmakehässä noin kymmenessä vuodessa toisin kuin hiilidioksidi.

”Uudella kasvatustavalla vähennetään hyvin todennäköisesti ainakin vesistökuormitusta. Kasvihuonekaasupäästöjenkin kannalta se on todennäköisesti avohakkuita parempi kasvatustapa sellaisilla mailla, joilla metsä uudistuu hyvin”, suometsien ympäristövaikutuksia Helsingin yliopistossa ja Luonnonvarakeskuksessa (Luke) tutkiva Paavo Ojanen sanoo.

”Todennäköisesti”, sillä kasvatustavan muutoksen vaikutuksesta päästöihin ei voi sanoa vielä mitään aivan varmaa. Tutkimukset ovat kesken.

Turvemaiden päästöt ovat ylipäätään hyvin monimutkainen ilmiö. Luonnontilaiseltakin suolta tulee päästöjä.

Lue koko Helsingin Sanomien 6.10.2021 julkaistu artikkeli tästä linkistä.