Metsien monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluita saataisiin eri aluetasoilla parhaiten edistettyä yhdistelemällä sekä jatkuvapeitteistä (erirakenteista) että tasaikäistä (jaksollista) metsänkasvatusta. Kaikissa metsänhoitomalleissa olisi huolehdittava, että metsistä löytyy lehtipuita, kuollutta puustoa sekä metsätaloudellisesti yli-ikäisiä puita.
Metsälain 2014 uudistamisen jälkeen talousmetsien monimuotoisuuden turvaamiseksi on käytössä monipuolisia metsänhoitomenetelmiä. Tietty kasvatustapa voi tukea paikallista tai alueen luontoa paremmin kuin joku toinen tapa. On pidettävä erillään paikkakohtainen metsikkötaso, eri metsikkökuvioiden laajempi (metsälö)taso ja vielä laajempi alueellinen tai valtakunnallinen taso.
Jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen menetelmiä ovat esimerkiksi erirakenteis-, pienaukko- ja kaistalehakkuut. Tutkimustietoa jatkuvapeitteisen kasvatuksen vaikutuksesta metsien monimuotoisuuteen on vielä vähän, ja se perustuu toistaiseksi lyhytkestoiseen seurantaan, tietoon eliölajien elinympäristövaatimuksista sekä ekologiseen päättelyyn.
Jatkuvapeitteisen kasvatuksen metsässä viihtyvät varjopaikkojen lajit, sienet ja linnut
Jatkuvapeitteisellä kasvatuksella on edullinen vaikutus varjoisissa paikoissa viihtyvään lajistoon. Sillä voidaan parantaa mm. vanhoihin metsiin sopeutuneen kääpä- ja hyönteislajiston elinmahdollisuuksia, jos vain kuolleen puun määrä on riittävä. Lahopuun säästäminen on tärkeää, mutta myös tuotetun lahopuun merkitys kasvaa jo 10 vuoden kuluttua hakkuista.
Jatkuvasta kasvatuksesta (peitteisyydestä) hyötyvät myös mykorritsasienet, useat metsäkanalinnut, tiaiset ja kuukkeli, mustikka ja sitä syövät eläimet sekä puilla epifyytteinä kasvavat sammalet ja jäkälät. Pienvesien suojavyöhykkeillä ja niihin rajoittuvissa metsissä puuston peitteisyydellä on tärkeä ekologinen merkitys vakaan mikroilmaston ja siihen sopeutuneen lajiston säilyttämiseksi.
Valitettavasti jatkuvapeitteisestä kasvatuksesta hyötyy myös Etelä-Suomen kuusikoiden tuhosieni, juurikääpä. Talvihakkuut ovatkin suositeltavia kuusikoissa, ja juurikäävän saastuttamissa metsiköissä kannattaa vaihtaa puulajia. Myös lehtipuiden uudistuminen on jatkuvassa menetelmässä huono.
SOMPA-hankkeessa toteutettujen korpiturvekankaiden erirakenteishakkuiden välittömänä seurauksena on havaittu vain vähäisiä kasvillisuusmuutoksia. Muutamat valoisuudesta hyötyneet ruohot ja heinämäiset kasvit runsastuivat ja sammalet hieman taantuivat (osaksi hakkuutähteiden alle). Hakkuilla ei ollut vaikutusta lajilukumäärään eikä mustikan ja puolukan runsauteen.
Jaksollisesta kasvatuksesta hyötyvät heinäkasvit, hyönteiset, petolinnut ja sorkkaeläimet
Jaksollisessa, avohakkuisiin perustuvassa kasvatuksessa, tärkeitä erityispiirteitä ovat aukeiden alojen ja lehtipuujatkumoiden säilyminen sekä vaihteleva, järeäpuustoinen varttuneen metsän vaihe. Mahdollisuus palojatkumoalueiden ylläpitämiseen on molemmissa menetelmissä, mutta avohakkuualoilla säästöpuuryhmineen helpompi toteuttaa.
Lukuisat ruoho- ja heinäkasvit, perhoset ja monet muut hyönteiset sekä osa petolinnuista suosivat avohakkuualoja, toki myös sorkkaeläimet ja jyrsijät taimikkotuhoineen. Monelle kuolleella puulla elävälle sieni- tai hyönteislajille metsän peitteisyys on toisarvoista, kunhan vain sopivan laatuista lahopuuta on tarpeeksi tarjolla.
Mustikka ja puolukka lisääntyvät peitteisessä metsässä pääasiassa kasvustollisesti klooneina kuten useat varpukasvit. Avohakkuilla kloonit katkeilevat (varsinkin maata muokatessa), jolloin varvut lisääntyvät myös siemenellisesti. Tällöin kasvusto uusiutuu ja monipuolistuu myös geneettisesti, mikä on evoluution perusta.
Kaikissa metsänhoitomalleissa tarvitaan lehtipuita, kuollutta puustoa sekä vanhoja puita
Eri aluetasoilla metsien monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluita (mm. eri puutavaralajien määrä, marjasadot) saadaan parhaiten edistettyä yhdistelemällä sekä jatkuvapeitteistä (erirakenteista) että tasaikäistä (jaksollista) metsänkasvatusta. Jatkuva kasvatus ei poista talousmetsien luonnonhoidon tarvetta eikä sillä voida korvata metsäluonnon arvokkaita elinympäristöjä tai pysyviä suojelualueita.
Kaikissa metsänhoitomalleissa tulee huolehtia, että metsistä löytyy lehtipuita, kuollutta puustoa sekä metsätaloudellisesti yli-ikäisiä puita. Jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa elävän säästöpuuston ja kuolleen puuston tulisi säilyä toistuvien poimintahakkuiden yhteydessä. Jos isoimmat ja vanhimmat puut toistuvasti poistetaan, metsään ei synny järeää lahopuuta.
Ilmastonmuutoksen torjunnassa metsänkasvatusmenetelmissä ei ole suuria eroja. Mitä voimakkaammin hakataan, sitä enemmän pienennetään metsän puustopääomaa ja hiilivarastoa. Hiilinielun kannalta oleellista on hiilensidonnan määrä eli puustotilavuuden kasvu aikayksikköä kohti.
Ojitetuissa turvemaametsissä tilanne on kivennäismaita monimutkaisempi jouduttaessa tasapainoilemaan puuston kasvun ja turpeen hajoamisen kanssa. Alustavien laskelmien mukaan hiilinieluja voidaan lisätä käyttämällä jatkuvapeitteisen metsänkäsittelyn menetelmiä runsasravinteisissa ojitetuissa turvemaametsissä.
Metsänhoitotavasta päättää aina metsänomistaja. Metsälain uudistamisen myötä metsänomistajalla on mahdollisuus entistä suuremman työkalupakin käyttöön.